30 vuotta mittarissa

 

Alkuperäinen julkaisu Facebook-päivityksenä.

30v rajapyykki viimein ylitetty. Kiitokset onnitteluista :) Enpä olisi uskonut 10 vuotta sitten olevani tässä pisteessä elämässäni.

 

On muuten aika usein ollut viime aikoina mielessä tasan 10 vuotta sitten olleet kaksikymppiset. Sinä vuonna mieleenpainuvin ”lahja” oli olla ensimmäistä päivää virallisesti asunnoton. Jospa vähän tarinoin mennyttä vuosikymmentä muutenkin, kun on melkoisesti sitä miettinyt ja yhä enemmän on seuraajia / fb-kavereita, jotka eivät minua tunne puoluetoiminnan ulkopuolella. Olen muuten yrittänyt joskus tarinaani tarjota muutamaan mediaan, sillä tällainen tuskin on kovin tyypillinen puoluejohtajan tausta, mutta ei ole kukaan nähnyt juttuarvoa. Synttäreiden varjolla voin kuitenkin varastaa itselleni tilaa täältä teidän feedeistänne. Tekstiä on jonkin verran, joten lukumusiikiksi Pink Floyd – Pigs (Three Different Ones).

Käytän tuosta ajasta sanaa asunnoton, kun se on kliininen ja asiantilan toteava verrattuna emotionaalisempaan sanaan ”koditon”. Tuolloin ei ollut mitään tietoa, mitä elämä toisi tullessaan, mutta ainoa asia mikä kiinnostikaan, oli tietää, milloin sitä saisi asunnon itselleen.

Koko tilan tajuamisessa meni kyllä ihan hyvä tovi. Pidin tilannetta jotenkin täysin mahdottomana – enhän minä voi tässä tilanteessa olla! Jostain oli niin syvälle tarttunut väite, ettei Suomessa kukaan kodittomaksi joudu ilman omaa syytään. Sitä mietti, ja mietti, miksi tämä oli minun syyni. En ollut asuntoa juonut alta pois, en ollut jättänyt vuokria hoitamatta. Asuntoa ei vain löytynyt parisuhteen päättymisen jälkeen, vaikka haku oli aloitettu hyvissä ajoin.

Toki sitä ajatteli, että kaupunki auttaa. Ei voi olla kaupungille fiksua olla auttamatta asunnotonta. Sosiaalitoimisto toki ”ei tässä asunnoksi voi muuttua”, mutta antoi sentään kirjallisen ilmoituksen, jonka voisin kiikuttaa kaupungin asunnoille (JVA) todisteeksi välittömästä asunnontarpeesta. JVA:n toimistolla ravasinkin ahkerasti asuntoa kyselemässä, mutta eihän se mitään auttanut. Lomakkeessa ei ollut ruutua ”asunnoton” tai ”koditon”, joten Jyväskylässä kirjoilla olleena nuorena työttömänä, en ollut mitenkään kiireellisessä asunnontarpeessa byrokraattisesti. Virkailijakaan ei oikein tilanteeseen uskonut, vaan tenttasi osoitettani – Poste Restante – ja huudahti, että eihän laatikossa voi asua! Tästä olin virkailijan kanssa samaa mieltä, mutta eipä tainnut edelleenkään viesti mennä todella toisessa päässä perille.

Aika usein tätä tarinanpätkää elämässäni kerron. Ison jäljen tuo aika – joka onneksi lopulta jäi vain kuukauden mittaiseksi – on ilmeisesti jättänyt. Positiivista siinä oli paljon: en yhtään yötä joutunut viettämään taivasalla, sen verran paljon lähipiiri auttoi. Alle vuoden ikäinen koira kulki matkassani koko ajan. Ajanjakso lie ollut paljon mielessä siksikin, että tuosta rakkaasta ystävästä oli tänä keväänä päästettävä irti.

En välttämättä muista jokaista yöpaikkaani, mutta vähintään kahdeksan eri paikkaa kuukauteen kertyi. Vähemmälläkin olisi varmaan pärjännyt, mutta ei sitä kohtuuttomasti halunnut ketään rasittaa. Muutenkin liike piti parhaiten nimenomaan liikkeessä – oman tilan miettimiselle ei voinut juuri antaa aikaa, oli vain päästävä aina seuraavaan päivään, seuraavaan paikkaan, etsiessä samalla jatkuvasti pysyvämpää vuokra-asuntoa.

Vasta asunnon löydyttyä (JVA:lta ei muuten tullut ensimmäistäkään tarjousta yli 6kk ajalta, mitä hakemuksia pidin voimassa) ja muuttoruljanssin jälkeen sai edes vähän katsottua tuota tilannetta ja purettua tuntemuksia. Enimmäkseen vain otti päähän. Otti niin julmetusti päähän. Näin yksinkertaistako se on ”joutua kadulle”? Mikä kohta oli minun vikaa? Miten niin tämä oli minun vika? Jos 20-vuotiaana päätyy jo ensimmäistä kertaa kadulle, niin turha kai sitä on elämässä suuria suunnitella.

Jokainen kelan, sossun ja työkkärin käynti, ilmoitus, huomautus ja muu aiheutti valtavaa ahdistusta. Eritoten heidän virheet räväytti jokainen kerta auki kysymyksen: taasko kadulle? Ja niitä virkailijoiden virheitä, ai että niitä riitti.

Ketään tuskin ihmetyttää kun sanon, että viina maistui parin vuoden ajan aika lailla. Huomasin kuitenkin epäterveen kulutuksen ja osasin pistää sille stoppia ennen kuin stopin laittaminen olisi ollut mahdotonta. Samaan aikaan luin paljon ja upposin syvällekin esimerkiksi logiikan maailmaan. Ylipäätään maailmankaikkeuden rakentuminen niin fyysisesti, loogisesti kuin sosiaalisesti veti kovasti puoleensa. Homma veti vähän ylitse ja 22v synttärit tulikin vietettyä suljetulla osastolla. Fyysinen maailma oli ehtinyt jo kerran elämässä romahtaa, ja kun psyykkinenkin puoli pamahti, niin sittenpä on saanut rakentaa koko elämäänsä aika perusteista asti uudelleen. Ajasta jäi hyvänä asiana käteen se, että ei turhaan pyri pitämään kiinni väkisin mielenkään rakenteista, vaan on tullut opittua purkamaan niitä. Juuri liian kova päähänpinttymä mielen pisti solmuun.

Vuosi tuon jälkeen aloin purkamaan kertyneitä ajatuksia tekstin muotoon, joita julkaisin omalla nimellä ja naamalla. Tekstit veivät telkkariin ja lopulta politiikkaan, jossa aika vauhdilla sain valtavasti vastuuta puolueessa. Ensin toimin eurovaaliehdokkaana, sitten puolueen tiedottajana, sitten nuorisojärjestön puheenjohtajana, päätyen nykyiseen puolueen puheenjohtajuuteen ja tuohon toimeen uudelleenvalituksi tulemiseen tänä vuonna. Vuosi sitten tulin myös valituksi varavaltuutetuksi ja sain lautakuntapaikan sekä aloitin viimein yliopisto-opinnot yhteiskuntatieteiden parissa, ja ihan mukavasti on sujunut (keskiarvo yli 4 ja opintopisteitä kertynyt 80).

Jos joku olisi kysynyt minulta 20v synttäreilläni, missä ajattelet olevasi 10 vuoden päästä.. Olisin nauranut aika kovaa, jos joku olisi tullut kertomaan, että olisin jo toista kertaa tullut valituksi puolueen puheenjohtajaksi, toimisin kaupungin tarkastuslautakunnassa ja varavaltuutettuna. Että minua onnittelee syntymäpäivänäni ihmiset, joiden kanssa en ole koskaan keskustellut. Että tutustuessani uusiin ihmisiin kavereiden kautta, he tietävät koko nimeni ilman esittelyä (siihen en totu, tuskin tulen tottumaankaan).

Ei tässä tarinoinnissa mitään opetusta ole. Jos jotain, niin opitte te minulle tuntemattomat tuntemaan minua. Olen kuitenkin politiikassakin mukana koko olemuksellani ja sinä ihmisenä, mitä olen. Mennyttä en häpeä, vaikka moni varmasti pitäisi tällaisia elämänkäänteitä omana tietonaan. Avoimuus tällaisissa asioissa auttaa itseänikin, sillä tuodessani elämääni esiin, ei mennyttä voi käyttää minua vastaan. Näistä ei saa aseita minua kohtaan – päinvastoin ne ovat minulle välineitä työstäessäni elämääni eteenpäin, pyrkiessäni tekemään parhaita mahdollisia toimia politiikassa muiden hyväksi ja yhteiskunnallisesti kestävästi. Menneisyyteni voi joskus aiheuttaa itselleni raskaita aikoja, mutta se myös pitää jalkani maassa.

Nähtäväksi jää, mitä seuraavat 10 vuotta tuo tullessaan. Erityisen jännittäviä aikoja tässä eletään. En tarkoita tehdä tästä puoluepoliittista hypeä, vaan kuvaan edelleen omia tuntemuksiani: puolueen tasainen kasvu ja edessä oleva kova vaalityö voi hyvinkin tehdä puolueesta eduskuntapuolueen. Tätä tavoitellaan niin päämäärätietoisesti, että pidän sitä jopa todennäköisempänä kuin eduskunnasta ulosjäämistä. Omalta kohdaltani se tarkoittaa sitä, että toimisin vähintään vuoden verran eduskuntapuolueen puheenjohtajana. Sitä oltaisiin valtakunnan politiikassa mukana aivan uudella tasolla. Jännittävää, innostavaa, terveellä tavalla kauhistuttavaa – ja olen valmis ottamaan tuon haasteen vastaan. Kun vielä 10 vuotta sitten mietti vain seuraavaa yöpaikkaa, on aivan käsittämätöntä olla nyt miettimässä, kuinka tehdä puolueesta eduskuntapuolue!

Kiitos kertaalleen onnittelijoille. Erityinen kiitos kaikile niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat tämän hurjan vuosikymmenen aikana olleet tukemassa ja auttamassa eteenpäin. Ja muistakaahan edelleen juoda vettä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *