Ajatuksia ajastamme

Politiikan alkuperäinen tarkoitus on ollut yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen paremman yhteiskunnan puolesta. On vaikea arvioida, milloin, jos koskaan, tämä on onnistunut. Jostain syystä moni puoluepoliittisesti värittynyt harhautuu kuvittelemaan, että lain tai pykälän säätäminen tarkoittaa vaikuttamista. Todellisuus on päinvastainen – Jokainen pykälä vain alleviivaa politiikan epäonnistumista.

Kuinka sitten vaikuttaa maailmaan, jos ei pykälin ja direktiivein? Tämä kysymys ei tietenkään nouse poliitikoiden mieleen, kun johonkin asiaan tulisi vaikuttaa. Asiaa tutkitaan ja erilaisia epäkohtia löydetään. Korjausliikkeenä epäkohdat kielletään ja tehdään laittomiksi.

Olemmeko todella ottaneet näin pahasti takapakkia lajina, ettemme luota olevamme yhteiskunnallisesti kelpoja yksilöitä ilman kieltoja? Älä tee tuota, älä mene sinne, älä sano noin. Olemme maalanneet mieliimme täydellisen yhteiskunnan ja tavoittelemme sitä yksinkertaisesti kieltämällä sen vastaiset toimet.

Mitä saamme näiden pykälien myötä? Mitä todellista hyvää on yksikään pykälä aikain saatossa saanut? Tiedämmehän toki, että murhat ovat johtaneet erilaisiin oikeidenkäynteihin maailmanhistorian aikana, kauan ennen nykyisenlaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Silti murhia tapahtuu. Emme kielloin saa estettyä tapahtumia. Mitä siis saamme?

Mielenrauhaa rangaistuksilla

Kuvittelemme, että rangaistus antaa meille hyvityksen tapahtuneesta. Kun murhamieheltä riistetään enemmän tai vähemmän vapautta, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa, olemme saaneet kostomme. Moni tosin havahtuu huomaamaan, ettei murhamiehen rangaistus vienyt omaa surua, vihaa saati katkeruutta pois. Se työ täytyykin tehdä itse.

Jos edes murhamiehen rankaiseminen ei meitä loppuviimein mahdottoman paljoa auta, mitä auttavat ne pykälät ja direktiivit, jotka pilkunviilauksen lailla ohjaavat meidän jokapäiväistä toimintaamme?

Paheksunta lakeja säätämässä

Nykypäivänä meillä on asiat niin käsittämättömän hyvin, että maamme edustajat voivat käyttää aikaansa puhtaasti omasta mielestään paheksuttavien asioiden kieltämiseen. Jos kuvitteellista henkilöä, kutsuttaneen häntä vaikka rouva Rääsäseksi, harmittaa kello yhdeksän jälkeen illalla olutta ostava naapuri, ei ongelma ole alkoholin myyntirajoissa. Rääsäsellä on ongelma hyväksyä omasta elämästään poikkeavia tapoja elää.

Oluenostotapahtuma ei missään aidosti vapaassa valtiossa johda kieltoihin. Sen tulisi johtaa yhä laajemmin hyväksyvään ilmapiiriin, jossa jokaisella on oikeus ja vapaus toimia itsensä kanssa niillä tavoin, kuin itse parhaaksi katsoo – Loukkaamatta kenenkään muun oikeuksia ja vapauksia. Mikäli Rääsäsen naapuri ostaa olutta, hän ei loukkaa Rääsäsen vapautta. Mikäli Rääsänen vaatii oluen ostokieltoa, hän vakavalla tavalla uhkaa naapurinsa ja monien muiden vapautta.

Kasvatusvaltio

Vapautta on jo viety ja sitä yhä edelleen pienin askelin kuritetaan. Holhousvaltioksi ei aivan syyttä tätä menoa mollata. Alice Millerin sanoin, ”Kaikki kasvatus on holhousta”. Lienee aika pohtia, mikäli meitä näin holhotaan, mihin meitä oikein kasvatetaan?

Kaikki nämä kiellot, pykälät ja lait pyrkivät luomaan yhteiskuntaa, jossa kaikki toimivat samojen sääntöjen mukaan, kaikilla on tunne oikeudenmukaisuudesta ja kaikilla on hyvä olla. Kun on kiireinen noudattamaan pykäliä, pahantekoon ei aikaa jää ja vähäkin aika olisi kunniallista kuluttaa tarkkaillessa muiden lainkuuliaisuutta. Ideaali ei toimi, mikäli kaikki eivät toimi sen mukaisesti.

Tällaista järjestelmää ei kukaan tarkoitushakuisesti onnistu luomaan. Tällaiset syntyvät puhtaasta vahingosta, kun ideaa tavoitellaan tarkastelematta nykytilaan vaikuttavia tekijöitä. Kiellot ja rangaistukset eivät ole milloinkaan estäneet ihmistä tekemästä toisin ja onpa jopa niin, että suureneva kieltojen määrä aiheuttaa aina vain vahvempaa kapinaa. Ihminen kaipaa itsenäisyyttä, kaipaa napanuoran katkaisua, mutta jatkuva olan yli tarkkailu ei tähän anna tilaa.

Ei maailmaa ilman uhkakuvia

Yhteiskuntajärjestelmässämme on kaikki palikat valmiina hirmutekoihin kykenevien yksilöiden syntyyn ja valmiina antamaan heille valtaa. Meillä on rakennettuna hierarkinen systeemi, jonka kautta on mahdollista nousta vaikuttavaksi tekijäksi puhtaasti karismalla. Kun soppaan lisätään tottumuksemme etsiä pahoinvoinnillemme kohde, johon voimme olomme purkaa, on palapelin osat koossa.

Vaaralliseksi tämä käy, mikäli emme havahdu huomaamaan, milloin koko kansakunta löytää yhteisen vihollisen. Vaikka nykypäivänä voi tuntua hurjalta ajatus, jossa osa kansasta tekee työtä työleireillä ilman terveydenhuoltoa, emme huomaa, miten poliittisesti korrektisti näitäkin asioita voidaan edistää.

Yhteiskunnan vihollista maalattu jo vuosia

Ilmapiiri työttömiä kohtaan heittelee laidasta toiseen – Holhotaan lakipykälin yhä enemmän, samalla kun holhouksen toteutumisesta vaaditaan yhä enemmän. Pikkuhiljaa kuritetaan oikeuksia ja vapauksia toisaalla, kun velvollisuuksia ladataan toisaalle. Lopputuloksena työttömyydestä tulee täyttä työtä, vain, jotta oikeus elää saadaan pitää.

Työtön on työorientoituneessa yhteiskunnassa äärimmäisen helppo vihan kohde. Kun oma työ tuntuu pakkopullalta eikä palkka tunnu korvaavan menetettyä aikaa, se ei ikävä kyllä korjaannu työttömiä rankaisemalla. Päinvastoin, mitä enemmän työttömiltä työtä vaaditaan, sitä varmempaa on todellisten palkattujen töiden katoaminen. Puhdasta logiikkaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksia ei haluta nähdä hetkellisen oikeudenmukaisuudentunteen vuoksi. Valitessamme tämän kehityksen, yhä suurempi osa kansaa tulee tekemään yhä enemmän työtä nimellisesti työttömänä.

On tottakai ymmärrettävää, että ylityöllistetty työläinen tuntee kasvavaa katkeruutta työtöntä kohtaan. Työtön on silti täysin syytön siihen, ettei tämä työläinen voi saada kohtuullisesta työmäärästä kohtuullista palkkaa itsensä elättämiseen. Yhä enemmän on tehtävä työtä saadakseen yhä vähemmän. Tämä ongelma ei ole ratkaistavissa työttömiä vihaamalla, vaan vahvan periaatteellisella herätyksellä nyky-yhteiskunnan tilaan, jossa kaikille on tarjottavissa elämän perustarpeet.

Arvokasta työtä vai työ arvona?

Jos itseen on pureutunut ajatus työnteon ehdottomasta arvokkuudesta, on helppoa omassa arvoristiriidassaan hankkiua työhön, jonka muuta merkitystä ei ymmärrä. Todennäköisesti sillä ei juuri muuta merkitystä olekaan, kuin työ ja siitä saatu nimellinen palkka. Onko tämä sellaista elämää, jota todella halutaan?

On pakko pysähtyä miettimään, kuinka suuri määrä tuotettua materiaa on enää hyödyllistä. Kaipaammeko todella vain lisää tavaraa, jota tuottamalla ja myymällä saa itse lisää samaista materiaa? Olemme aikanaan saavuttaneet puhtaasti materialistisella hyvinvoinnilla myös aitoa hyvinvointia voidessamme vapauttaa ihmisiä sitä muuta työtä tekemään, mutta kaikella on rajansa. Tuo materian tuoman hyvinvoinnin raja on jo aikaa sitten ohitettu.

Luonnollisesti tämä kehitys on tapahtunut niin nopeasti suurten sotien jälkeen, että sitä on vaikea käsittää. Kun materialistiseen yltäkylläisyyteen on syntynyt, on vaikea ymmärtää, miksi siihen vielä käytetään niin suunnaton määrä energiaa. Nykyisistä töistä vain pieni osa tuottaa enää sitä tarpeellista materiaalista hyvää ja teknologinen kehitys korvaa näistäkin töistä yhä suuremman osan. Yhä harvemmalle jää aitoa hyvinvointia tuottavaa työtä tehtäväksi – Varsinkaan, kun yhä ihailemme vain materiaa.

Vuosikausia on toistettu, kuinka vain perinteisesti työtä tekemällä voi pysyä hengissä. Emme jostain syystä hyväksy yhteiskuntamme menneen siinä määrin eteenpäin, ettei tämä pidä enää paikkaansa. Ruokaa heitämme tonneittain kaatopaikalle vuosittain eikä jokainen tämän maan kattokaan pidä asukkaita allaan. Kyse on haluttomuudesta hyväksyä kasvavaa yhteiskunnallista hyvinvointia yhteisenä projektina.

Rakkautta ei laissa säädetä

Vaatiessamme jokaista työstämään materiaalisen hyvinvoinnin eteen, henkinen hyvinvointimme on laskenut kuin lehmän häntä jo vuosia putkeen. Sitä ei korjata materialla, ei talouskasvulla, ei AAA-luottoluokituksilla. Se hoidetaan sillä työllä, josta kukaan ei mitään maksa. Se on sitä työtä, joka ei materiaa tuota. Sitä työtä tarvitaan jokaiselta, joka päivä, joka hetki. Siihen työhön ei titteleitä eikä koulutusta vaadita. Se on työtä ihmisyyden eteen.

Viimeaikoina on onneksi vaivauduttu tutkimaan myös emotionaalisten ongelmien aiheuttamia kiputiloja – Kuinka esimerkiksi yksinäisyys saa ihmisen voimaan huonosti kiputiloihin verrattavilla aivokemiallisilla tavoilla. Ketään emme kuitenkaan voi pakottaa välittämään toisesta saati rankaista rakkaudettomuudesta.

Laein ja pykälin olemme koittaneet karsia vakavimpia vastakkaisia toimia. Voimme laskuttaa rahallisesti henkisestä pahoinpitelystä ja olemme määritelleet heitteillejätön rajat. Vaikka onnistuisimme välttelemään lainkuuliaisena kaikkea vakavan negatiivista suhteissamme, se ei suoraan johda positiiviseen. Neutraaliutta ei tässä tapauksessa ole – Ihmissuhteissa on läsnä joko henkinen tyhjyys, pahoinvointi tai hyvinointi. On selvää, että vain yhdessä on mitään mieltä.

Ihminen, ihminen, ihminen

Miten voisimme saavuttaa hyvinvointia keskinäisissä suhteissamme? Onko sillä merkitystä, millä tavoin kohtelemme lähimmäisiämme verrattuna niihin, joita emme tunne? Voimmeko oikeutetusti toimia eri tavoin eri ihmisiä kohtaan? Emmekö silloin ilmaise, että tästä ihmisestä ei voi tulla lähimmäiseni?

Paljon puhuttu globalisaatio on toisinaan mörkönä keskusteluissa ja moni kokee sen tekevän yksiselitteisesti pahaa tähän maailmaan. Tämän ajatusvirheen takana piileskelee ihmisen haluttomuus nähdä jokaista ihmistä lähimmäisenään. Toistaiseksi olemme jumiutuneet myös internetissä erilaisiin kuppikuntiin, mutta mitä enemmän ihmiset ovat keskenään tekemisissä monien eri reittien kautta, sitä vakavammin joudumme ihmisyyden haasteen eteen: Voitko kohdella tätä henkilöä samalla kunnioituksella kuin rakkaimpiasi, ja jos et, niin miksi et?

Halu järjestää ihmiset erilaisiin luokkiin mitä erilaisimmin perustein on loppuviimein oman ihmisyytensä kieltämistä. Mikäli on kyvykäs luokittelemaan muita, täytyy myös itsensä luokitella samojen arvojen mukaisesti. Tekeekö yhteiskunnallinen asema, syntyperä tai ihonväri todellista eroa ihmisten välillä? Mitä loppuviimein on se, mikä meidät erottaa toisistamme?

Ajatusrikoksista sairauksia

Fyysinen eroavaisuutemme toisista ihmisistä on aikanaan pelottanut emmekä ole yhteiskuntana vielä täysin siitäkään päässeet eroon. Nykyaikainen kasvava ongelmamme on ajattelun eroavaisuuden hyväksyminen, eikä täällä helposti uskalleta myöntää ihmisarvoa toisinajattelijoille. Aivan kuin olisi kirjoittamattomia sääntöjä sille, minkälaiset ajatukset oikeuttavat ihmisyyden.

Luonnollisesti jos tällaiset kirjoittamattomat säännöt todella kirjoitettaisiin pykäliksi, vaatisimme niistä vapautta. Olemmekin löytäneet kiertotien siitä ja niinpä olemme saaneet yhä laajenevan diagnoosien kirjon eteemme, jonka mukaan määrittelemme poikkeavat ajatus- ja toimintatavat erilaisiksi sairauksiksi.

Tavoiteltua normaalia kukaan ei vain ole uskaltanut virallisesti määritellä. Tämä on ymmärrettävää, sillä sellaista ei ole olemassakaan. On vain virheitä, joita korjata – Ongelmia, jotka kätketään katseilta. Kontakti toisiin ihmisiin saadaan käymällä keskusteluita tarkoin valikoitujen, hyväksyttyjen teemojen ympärillä. Siinä onnistuakseen on piilotettava aina vain syvemälle kaipuu tulla havaituksi kokonaisena ihmisenä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *