Omasta syrjäytymisestäni

Itsestä kirjoittaminen on aina ollut minulle vaikeaa. Kuitenkin olen pitkään halunnut kertoa oman tarinani tiestäni yhteiskunnallisesti aktiiviseksi ihmiseksi. Olinhan vielä joitain vuosia sitten syrjäytynyt kaikkien silmissä. Minua on myös kehotettu tästä kertomaan, vaikka olenkin suhteellisen varma, että kertomukseni ei tyydytä yhdenkään toiveita siitä, mitä todella tapahtui.

Tarinaan kuuluu paljon syrjäytymisen peruselementtejä. Masennuin nuoruudessa, sain tasooni nähden heikot paperit ulos lukiosta puoli vuotta tavallista myöhempään, jouduin karenssin kautta työharjoitteluihin, epäonnistuin pääsykokeissa ja vapaaehtoisesti osallistuin työvoimatoimiston kurssille ja uuteen työharjottelujaksoon. Jouduin parisuhteen kariutumisen jälkeen hetkeksi kodittomaksi huolimatta siitä, että aloitin asuntojahdin hyvissä ajoin.

Myöhemmin pääsin vahingossa ammattikorkeakouluun, sillä olin työvoimatoimiston tähden pakotettu hakemaan johonkin ammattiin johtavaa tutkintoa tarjoavaan kouluun, enkä ymmärtänyt jättää pääsykoepaperia tyhjäksi. Kouluun tuli tauko sairastumisen myötä ja sairasloman aikana tein päätöksen jättää muutenkin minulle sopimattoman koulun kesken. Siitä karenssi ja työharjoittelu. Yksikään työharjoittelupaikka ei poikinut töitä, ei, vaikka harjoittelujaksojen jälkeen sainkin kuulla toiveita tulla takaisin – harjoitteluun. ”Kun ei nämä uudet tee niin paljon kuin sinä teit”.

Ei liene yllättävää, että luottamus yhteiskuntaan ja kulttuurissamme papukaijan tavoin hoettuihin lauseisiin rapisi urakalla. Olinhan kuullut, ettei tässä maassa joudu kodittomaksi ilman omaa syytään – jouduin silti. Olinhan kuullut, että ahkeralle työntekijälle töitä löytyy – ei löytynyt, vaikka saivat ilmaiseksi ahkeruuteni todeta. Löin hanskat tiskiin ja totesin yhteiskunnalle ”Pitäkää tunkkinne”. Pian alkoi mediassa puhe syrjäytyneistä – Niistä kelvottomista yksilöistä, jotka eivät ole koulutettuja, eivät ole töissä, eivätkä tee elämällään mitään. Päässäni naksahti.

Ryhdyin kirjoittamaan Uusi Suomi -sivuston puheenvuoro-blogipalveluun. Olin tätä ennen jo kirjoitellut silloin tällöin anonyymisti joitain blogeja, mutta en koskaan ollut tehnyt sitä omalla nimelläni ja kasvoillani. Ensimmäinen kirjoitukseni koski koulutusta, jonka saatesanoiksi laitoin Facebookissa: ”Olipa kerran maailma, joka ketutti pientä Jonnaa. Niinpä hän aloitti pienen blogin purkaakseen ketutusta”. Ketuttaa muuten edelleen.

Aloin ottaa kantaa useisiin eri aiheisiin, joista syrjäytyminen oli isossa roolissa. Mediassa ollut keskustelu ei tuntunut vastaavan todellisuutta pienissäkään määrin. Syksyllä 2012 YLE päätti ottaa osaa tuohon vellovaan keskusteluun järjestämällä A2-illan ”Syrjäytyneet nuoret”. Eräänä aamuna sain puhelun, jossa minua pyydettiin mukaan – Kirjoituksiani oli luettu.

Osallistumiseni keskusteluun jo itsessään oli yksi osoitus siitä, että enhän minä voinut olla siinä määrin syrjäytynyt, kuin mielikuvien mukaan pitäisi olla. Jostain syystä syrjäytyneen ei voida ymmärtää ottavan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun – Pitäisi olla yksin, eristäytyneenä, ilman minkäänlaista kontaktia keneenkään. Syrjäytyminen on kuitenkin kokemus, eikä sitä ulkoapäin voi oikeastaan määritellä. En kokenut kuuluvani ympäröivään yhteiskuntaan, en kokenut siellä olevan paikkaa minulle. Vain syrjässä löytyi tilaa.

Hämmentävää kuitenkin oli, kuinka minua kehuttiin rohkeudesta osallistua tv-lähetykseen: Mennä nyt sitten televisioon kertomaan, että morjens, olen työtön, kouluttautumaton ja syrjäytynyt. Ihmisten reaktiot todistivat entisestään, kuinka syrjäytynyttä todellakin halveksutaan siinä määrin, ettei kukaan tolkun ihminen itseään asettaisi avoimesti esiin juuri kaiken sen halveksunnan konkreettiseksi ilmentymäksi.

No, keskusteluilta meni miten meni. Vähemmän yllättävää oli, että sanomisillani ei ollut minkäänlaista vaikutusta saati merkitystä. Pääasiassa keskusteluillan jälkeen käytiin yhä vahvempaa vasemmisto-oikeisto taistelua, kun Kukkalan ja Heikkisen ideologisen kärjistyneet mielipiteet saivat katsojat hurraamaan toista, vihaamaan toista. Huvittuneena seurasin tapahtumien kulkua ja en voinut kuin ihmetellä: Minäkö se syrjäytynyt olen? Yhteiskunnallinen keskustelu huitelee niin kaukana todellisuudesta, että itkettää silloin kun ei naurata.

Jatkoin kirjoittelua. Vuoden 2013 keväällä Piraattipuolueesta pyydettiin mukaan eurovaaliehdokkaaksi. Ensin kieltäydyin, kuten olin aiemminkin muidenkin puolueiden houkuttelijoille tehnyt. Mietin kuitenkin toisenkin hetken, ja suostuin ehdolle ehdokkaaksi. Jäsenäänestyksellä päädyin ehdokkaaksi ja mukaan kaikkeen tähän poliittiseen .. öh, maailmaan. Enää en kuulema ole syrjäytynyt. Jo ehdokkuuteni aikana minulle todettiin, että en voi syrjäytynyt olla, kun olen tuolla tavoin esillä.

Ehdokkuus oli ja meni, ja syksyn 2014 aikana sain luottamuksen toimia Piraattipuolueen hallituksessa varajäsenenä. Sain myös tiedottajan sosiaalisesta mediasta vastaavan roolin. Muutamia kertoja jouduinkin medialle vastailemaan kysymyksiin, varsinkin keväällä 2015 eduskuntavaalien aikaan. Niihinkin osallistuin ehdokkaana, hieman vastahakoisesti, ja hetken vaalien jälkeen jätin hallituspaikkani vastuutehtävineen.

Reilun kuukauden päästä heinäkuussa 2015 päädyin Piraatinuorten puheenjohtajaksi. Nyt viimeistään minun pitäis olla ihminen, joka ei ole syrjäytynyt. Nyt minun pitää voida antaa jotain sellaista kokemuksen kautta kertynyttä tietoa, kuinka syrjäytynyt pääsee takaisin kiinni yhteiskuntaan. Tässä vaiheessa minulla on Se Tieto, miten se tapahtuu. Mitä siis syrjäytynyt voi tehdä, jotta ei olisi enää syrjäytynyt?

Syrjäytymisen kokemus – Se vaihtelee, missä mittakaavassa itseään tarkastelee. Arkielämän suhteen sitä en enää juuri koe – Kiitos niiden lähes alakulttuurimaisten ihmisten, joille ihminen on ihminen huolimatta titteleistä tai menestyksestä. Siinä on ollut kyse puhtaasta onnesta, että olen niin aitoihin ihmisiin saanut tutustua. Yhteiskunnallisessa mittakaavassa tarkastellessa itseäni.. Mikään ei ole muuttunut. Olen, edelleenkin, yhteiskunnallisesti syrjäytynyt.

En koe kuuluvani ympäröivään yhteiskuntaan. Nyky-yhteiskunta on syrjäytynyt ihmisestä ja todellisuudesta. Minun ei pitäisi voida edes toimia politiikassa, sen ollessa kaikkein rankimmalla tavalla todellisuudesta irronnut. Minua ei pitäisi siihen edes hyväksyä mukaan – Eikä toki olekaan hyväksytty, noin yhteiskunnallisessa mittakaavassa: Olenhan vain kooltaan pienen puolueen vieläkin pienemmän nuorisojärjestössä hääräämässä. En edes yritä omaksua niitä normeja, joita yhteiskunta on asettanut, päinvastoin olen mitä ilmeisimmin ottanut elämäntyökseni edesauttaa niiden muutosta.

En olisi pystynyt näihin asioihin, jos olisin niellyt sen yhteiskunnan asettaman normiston ihmisarvolle. Ja jos lukija nyt hermostuu ja haluaa väittää vastaan, että onhan täällä kaikilla ihan yhtälainen ihmisarvo, on kalikka kolahtanut aivan oikeaan paikkaan.

Tämä nimittäin on niitä harvoja asioita, joita tiedän varmaksi oman kokemukseni kautta. Ympäröivä kulttuurimme määrittää ihmiselle arvon pohjautuen erilaisiin, todellisuudessa merkityksettömiin, asioihin: Veronmaksuun, työhön, koulutukseen – tai minun tapauksessani poliittiseen aktiivisuuteen. Ihmisarvo ei yhteiskunnassamme ole sama kaikille. Ei-syrjäytyneeksi itsensä kokeneet ihmiset eivät pitäneet minua yhdenvertaisena itseensä nähden, ennenkuin riittävän moni hyväksyi tekojeni määrän riittäväksi ansaitakseni ”Et ole syrjäytynyt” -kunniamerkin.

Ja minä syljen sen päälle.

3 thoughts on “Omasta syrjäytymisestäni

    1. Nakkaapa vain. Hienoa, että olet laittanut tuollaisen homman pystyyn ja varsin kunnioitettavaa, että veit sen loppuun asti. Otanpa ihan asiakseni lukea läpi :) Eipä nämä asiat tosiaan vanhene vielä hetkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *