Perhe – Monen yksilön yksikkö

Suomalaisten perheiden kulta-aika on jo tovin ollut ohi, jos sitä koskaan on ollutkaan. Yksilökeskeinen yhteiskuntamme ei osaa toimissaan ottaa huomioon perheitä sellaisina yhteiskunnan perusyksikköinä, mitä ne todella ovat. Lastensuojelullisissa toimenpiteissä ei aina suostuta ymmärtämään, millaisin toimin perhettä parhaiten hoidetaan, samaan aikaan, kun vaikeuksien kanssa painivat perheet eivät aina hyväksy ongelmiensa vakavuutta.

Lasten monivaiheista kehityskulkua kaiken vastaanottavasta lapsesta kohti itsenäistyvää aikuista ei kyetä täysin ymmärtämään. Jo nuorikin lapsi kapinoi tehden vanhempiinsa pesäeroa, kun toisaalta taas murrosikäinen nuori voi hyvinkin vahvasti reagoida ongelmallisella käytöksellään kotioloihin. Milloin kyse on terveestä pesäeron tekemisestä, milloin vahvasta reagoinnista, ei ole mahdollista muutamalla kotikäynnillä tai haastattelulla selvittää sosiaaliviranomaisen pätevyydellä – Parhaimmatkaan ammattilaiset kun eivät siihen pysty.

Ylitulkintaa

Kukaan tuskin voi väittää, etteikö olisi tilanteita, jossa lapsen kehityksen ja kasvun kannalta toisenlainen kasvuympäristö olisi todella ainoa oikea ratkaisu. Elämme kuitenkin aikana, jota yhä vahvemmin psykologisoidaan ja yhä useampi henkilö kuvittelee ymmärtävänsä psykologiselle kehitykselle haitallisia piirteitä, vaikka tieto pohjautuisi lähinnä popularisoituihin teoksiin ja iltapäivälehtien kohu-uutisiin. Tämä inhimillinen piirre luulla tietävänsä asioista enemmän kuin todella tietääkään (niin kutsuttu vahvistusharha) koskettaa myös lasten ja perheiden kanssa työskenteleviä viranomaisia.

Niinpä yhä useammin lasten ja perheiden kanssa työskentelevät ylitulkitsevat tilanteita ja suojelevat lapsia myös sellaisilta ongelmilta, joille ei löydy todellisia perusteita. Samalla sokaistutaan silmien edessä oleville oikeille hätätilanteille, jos pienetkin arjen haasteet nähdään vakavina vaikeuksina. Uskomus, jonka mukaan vakavimmat ongelmat jäävät piiloon, aiheuttaa vaikeuksia tunnistaa, milloin on kohdannut todellisen hädän ja milloin sellaisen on maalannut vain mielessään.

Kun perheenjäseniä erotetaan toisistaan, puututaan vakavalla tavalla perheen dynamiikkaan. Suuntaa, mihin se näillä toimin muuttuu, ei voida etukäteen tietää. Useimmiten samalla muovautuu lasten käsitys myös yhteiskunnan toimista ja odotuksista. Onkin erittäin tärkeää pysähtyä miettimään, milloin päätetään lähettää se vakavin viesti kaikista, joka tuomitsee perheen olevan kyvytön vaikeuksista ylipääsemiseen ja avun sijasta tarjotaan perheen hajoittamista.

Ongelmia ei voi eristää

Lapset käsittävät maailmasta ja ympäristöstään paljon enemmän, kuin usein haluamme ajatella. Mikään ei voisi olla parempi viesti lapsillemme annettavaksi kuin se, että vakavienkin haasteiden edessä ihmisten on mahdollista muuttua ja asioihin on olemassa ratkaisuja. Mikäli välitämme viestin, että yhä pienempi vaikeus on mahdoton ratkaistavaksi, mitä se kertoo kehittyvälle lapselle yhteiskuntamme kyvystä auttaa, saati minkälainen käsitys ihmisestä lapselle muodostuu? Uskallan väittää, että kuva maalautuu kohtuuttoman lohduttomaksi.

Perheillä on haasteensa, kuten on ihmisillä muutenkin. Nykyiset tukimuodot ovat monilta osin vajavaisia, yhtenä vakavana puutteena mainittakoon väkivaltaisten naisten hoitomahdollisuudet. Me kannamme jokainen mukanamme omaa historiaamme ja omat lapsuutemme ja nuoruutemme kipupisteet tulevat usein esiin viimeistään, kun oma perhe on perustettu. Hoitamatta jääneet vaikeudet voivat toistua, sillä vaikka kuinka hyvä tahto ihmisellä olisikin, omaksutaan omassa lapsuudessa nähdyt perheen toimintamallit usein syvästi itseen.

Jos perheet eivät saa tarvitsemaansa hoitoa ja tukea, vaan perheenjäsenet erotetaan osin heppoisin syin toisistaan, ei ensimmäistäkään ongelmaa ole ratkaistu. Päinvastoin, näin toimimalla jatketaan sitä sukupolvien ketjua, jossa vastaan tulleita ikävyyksiä lakaistaan maton alle ja väitetään alati kasvavaa kumparetta kotiin kuuluvaksi sistuselementiksi. Kun kumpareeseen viimein kompastutaan, on ehdottoman tärkeää perheiden ja sosiaalitoimen yhteistyön sujuvuuden kannalta, että tämä oman dynamiikkansa omaava yksikkö otetaan kokonaisuudessaan huomioon.

Ratkaisuja, onko niitä?

Maamme tarvitsee matalankynnyksen tukitoimia, joihin voi ottaa osaa ilman pelkoa perheen rikkoutumisesta. Ei voi olla oikein, että vanhempi ei voi päihdeongelmiinsa ottaa apua vastaan ilman pelkoa siitä, että perhe hajoaa. Ei voi olla oikein, että mielenterveysongelmiin ei saa apua, ellei perhettä rikota. Ei voi olla oikein, että neurologisten haasteiden kanssa painivat perheenjäsenet kokonaisvaltaisen avun sijasta mieluummin erotetaan toisistaan. Silti juuri tällainen toiminta on osa liian monen perheen todellisuutta – Oli se oikein tai ei. Pintakorjausta tarvinneita perheitä murskataan raunioiksi ja päälle ihmetellään, miksei kaikki ole jo hyvin.

Olemme ihmisiä. Olemme erehtyväisiä. Olemme kehittyviä ja oppivia, jatkuvassa muutoksen tilassa olevia olentoja. Keneltäkään ei saa viedä mahdollisuutta parantua ja korjata toimintatapojaan, kasvaa ihmisenä ja päästä yli niistä vaikeuksista, joita elämä aivan jokaisen eteen heittää. Lapsemme ovat enemmän kuin numero tilastoissa, joita niin tiukasti kaikessa tuijotamme. He ovat haasteellisine elämäntilanteineenkin enemmän, kuin kuluerä kuntien ja valtion budjetissa. Tämän ymmärtäminen on ehdoton vähimmäisvaatimus perheiden kanssa työskentelevien ihmisten lähtökohdaksi työssään.

Meistä jokainen voi kuitenkin valinnoillaan päättää, olemmeko itse osa ratkaisua. Panokset ovat korkeat ja yhä pahemmin voivassa maassa aika on jo kortilla. Sosiaaliset ongelmat toimivat perhosefektin lailla ja niiden hoitoon on keskityttävä nyt – Ei yhden, kahden tai seitsemän sukupolven päästä. Niiden hoitoon osallistumiseen meillä jokaisella on mahdollisuus.

Kiitoksena tästä todella tarpeellisesta työstä saamme yhtään vähättelemättä toimivamman ja terveemmän ihmiskunnan. Se ei ainoastaan ole tarpeellista, vaan se on suorastaan yleisinhimillinen velvollisuutemme. Olemme sen velkaa niin lapsillemme kuin tuleville sukupolville, joilta olemme jo niin paljon lainanneet oman mukavuudenhalumme tähden.

On aika antaa takaisin.

Alkuperäinen julkaisu täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *