Politiikan mielikuvapeli

Naama vaihtuu, tilanne ei. Uudet vaalit uusine, yhtä ummehtuneine tuulineen. Jokainen uusi ehdokas kuulostaa aina tuoreelta ja vanhatkin tuntuvat uudistuvan. Silti yhteiskunnan menosuunta ei muutu vaan menee kuin ennaltakirjoitettuja raiteitaan. Helppoa olisi syyttää äänestäjää, mutta syytä löytyy myös poliittisesta mielikuvapelistä.

Jokainen puolue luonnollisesti lähestyy omaksi katsomaansa kannattajakuntaansa samaistetulla mielikuvalla. Tämän hyväksytyn mielikuvan edustajia puolue mielellään nostaa valokeilaan ja osoittaa, ”Katso, hän on me”. Edustajan omakuva hämärtyy – Missä menee todellisen itsen, missä puoluehahmon raja. Moni kadottaa itsensä hyvästä tahdosta huolimatta.

Kun tuntee sen karrikoidun ihmistyypin, johon oma retoriikka parhaiten vetoaa, on omaa lähestymistapaa helppo lähteä hiomaan. Toisilta se tulee luonnostaan suoranaisen persoonallisuushäiriön mukana, toisilla se vaatii työtä ja he eivät niin helpolla kannattajia puolelleen saa. Mikään kun ei toimi paremmin, kuin aidosti itseensä uskova ulosteenjauhaja. Siihen on helppo upota – Ei tarvitse ajatella viestin sanomaa, sillä sitä ei todella ole. Kuulostaa vain riittävän hyvältä sellaisten sanojen kera, jotka kuulijaan vetoavat. Lauseita, joita on helppo toistaa, mutta joiden ajatusta on mahdoton muotoilla uudelleen.

Poliittiseen peliin ei kuitenkaan riitä puolueen ulkopuolisten silmissä hyvältä näyttäminen. Tämä alkaa olla yhä selvempää puolueiden halutessa jäsenikseen niitä täydellisiä malleja puolueensa rivejä yhdistämään ja identiteettiä korostamaan. Karikatyyrejä, jotka auttamatta ovat pihalla todellisesta maailmasta. Hyvänä puolena nämä henkilöt eivät enää itseään kadota ollessaan sisäsyntyisesti kuin luotuja rooliinsa, huonona puolena puolue vetää samanlaisia puoleensa kuin kärpäspaperi. Puolue kehittyy yhä ahdasmielisemmäksi ja keskustelukyvyttömämmäksi luoden puolueelle omaleimaisen mielipuolisuutensa. Poliittista kenttää onkin yhä helpompaa tarkastella psykoanalyysin kautta ja se antaa jo paljon paremmin informaatiota kuin vaalien aikaan paljon tarjottu poliittinen nelikenttä.

”Great minds discuss ideas; average minds discuss events; small minds discuss people.” Eleanor Rooseveltin vähintäänkin väitetään lausahtaneen. Näin saattoi joskus olla aiheellista todeta, mutta nykypäivän politiikka kaipaa suoranaista poliittista renessanssia. Ei auta olla ideaa, jos se ei johda tapahtumiin, joita ihmiset ja yhteiskunta tarvitsevat. Tällä hetkellä poliittinen maailma puhuu kyllä ideoista, hienoista ja suurista, jonka jälkeen runnovat erinäisiä tapahtumia väenvängällä, loppuviimein vain kaatuakseen ikävällä tavalla tavallisen ihmisen niskaan. Aikoinaan ideat olivat paljolti kytköksissä ihmisiin ja tapahtumiin, jolloin idea kykeni jo valmiiksi olevien olosuhteiden kanssa muuttamaan yhteiskunnan kehityssuuntaa. Nyt junnaamme paikallamme, luoden maailmasta irrallisia ideoita, puuttumatta niihin tapahtumiin ja ihmisiin, joissa voisi olla voima kääntää yhteiskunnan kulku parempaan.

Poliittisen pelin vuoksi emme näitä todella suuria mieliä löydä. Ajattelun ollessa liian työlästä eikä siitä palkkaakaan makseta, on helppo ratkaisu tarttua valmiiksi annettuihin ajatuksiin. Tarjolla on onneksi hyvästä palkasta nauttivia ajattelijoiden mielikuvia, loputtomasti, joista aina joku pysyy samanlaisena, turvallisena, muuttumattomana – Kuulijan kuvana. Ei väliä, jos muutama poliitikko eroaa linjastaan – Puolueen sisäinen konsensus pitää huolen siitä, että tämä katoaa kuvioista hyvin nopeasti.

Ja pian uusi naama on taas esillä. Piiri pieni pyörii..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *