Rikottu ihmisyys

Vanhempi sukupolvi jaksaa napista synnyttämästään pullamössösukupolvesta, joka ei kuulema tee tarpeeksi töitä käytännössä palkatta. Mitä vanhempi sukupolvi ei tunnu käsittävän on se, että nykytilanteessa työn tekeminen työn tekemisen vuoksi ei palvele yhtälailla sellaista suurempaa ja arvokasta tavoitetta, kuin mihin vielä joitain vuosikymmeniä sitten pääsi osallistumaan. Sotien jälkeen – ja miksei aikanakin – oli yhteisöllisesti merkityksellisen työn löytäminen helppoa: Tavoitteena hyvinvoiva, toimiva valtio, jossa on mahdollisuus elää.

Meidän sukupolvellemme tarjotaan tavoitteeksi tuottaa lisää rahaa, jonka näemme valuvan häikäilemättömän verosuunnittelun ja -petosten kautta hyödyttämään vain harvoja valittuja. Sukupolvellemme ei ole annettu yhtä arvokasta tehtävää: Yhteisen maamme – niin koko pallon kuin valtion mittakaavassa – hyvinvoinnin lisääminen ja elämän mahdollistaminen. Päinvastoin, meille maksetaan siitä, että tuhoamme elämän mahdollisuuksia ympäriltämme. Kaiken päälle näennäisdemokraattinen järjestelmämme puskee päättäjien paikoille takinkääntäjiä ja rahanpalvojia kansalaisten etua puolustavien sijaan.

Jos sitten ei pystykään yksin tai välittömän lähiyhteisönsä sisällä luomaan riittävää hyvinvointia, putoaa tukiverkoista nopeasti pohjalle, paheksutuiksi, hylätyiksi, päällesyljetyiksi. Työttömyyskin – joka on välttämätön paha – langetetaan ihmisen omaksi syyksi. Kun työyhteisöäkään ei ole, heikentyy sosiaalisten yhteisöjen ja kontaktien määrä ja kuljettaa ihmistä herkästi kohti sen laatuista yksinäisyyttä, jota aniharva ihminen voi hyvinvoivana sietää.

Työyhteisöissäkään ei tunnuta pysyvän hyvinvoivana, kun jatkuva kilpailu vain kilpailun ilosta syö työyhteisöjä yhä useammin myös sisältäpäin ja yhä useammalle työyhteisölle on asetettu tavoitteeksi aina vain paremman tuloksen tahkoaminen joka vuosineljännes. Niin epäterveessä yhteisössä kuin yhteisöttömyydessä ihmiseltä puuttuu inhimillinen kontakti toiseen ihmiseen. Helpotusta senlaatuiseen yksinäisyyteen etsitäänkin erilaisista päihteistä resepetilääkkeisiin. Jopa helpottavan aineen valinta vaikuttaa yhteiskunnalliseen hyväksyntään, pahentaen monien tilannetta entisestään.

Traagiset lieveilmiöt

Pariisin terrori-isku sai nopeasti läntisen maailman varpailleen. Keskustelu pyörii milloin missäkin, riippuen melko lailla ihmisen jo valmiiksi asetetuista ja lukkoonlyödyistä mielipiteistä. Jokseenkin pinnalliselta vaikuttaa keskustelu siitä, miten tällaista pääsee tapahtumaan saati miten tällaisia voitaisiin estää. Lukemani perusteella vaikuttaa siltä, kuin kyseessä olisi yksinkertainen ongelma, johon olisi yksinkertainen lääke, ja nyt vain tarvitsee huutokilpailla siitä, mikä se on.

On siis todettava ne eniten toitotetut, toimimattomat ratkaisut: Rajat kiinni, valvonnan lisääminen ja iskut takaisin. Koska Pariisin iskujen tekijöistä ainakin valtaosa viimeksi lukemieni lehtitietojen mukaan ovat olleet Euroopan kansalaisia, useimmat ymmärtääkseni vähintään toisen polven maahanmuuttajia, ei rajojen kiinni laittaminen auta mitään. Valvontaa oli lisätty jo Ranskassa aiempien iskujen jälkeen ja ainakin osaa tekijöistä oli kaiken käsittämäni mukaan tälläkin kertaa valvottu, mutta iskuja ei saatu estettyä. Takaisin tehtävät iskut eivät taasen lopeta sitä kierrettä, joka on käynnissä.

Kun mantereemme nuoret aikuiset radikalisoituvat, on tärkeä aika katsoa peiliin. Mikä on mennyt pieleen?

Ei ole ihme, jos lähes minkä tahansa uskomusjärjestelmän kautta on helppo ihmistä radikalisoida. Lupaus merkityksellisestä elämästä – ja kuolemasta – sekä vankka yhteisön tuki ja luottamus lämmittävät mieltä yhteiskunnassa, joka hylkii omiaan. Sama se, onko tavoitteena ”paratiisi neitsyeineen” vai ”ideologisesti ja rodullisesti puhdas, valkoihoinen valtio ilman punavihermädättäjiä”. Merkityksellisyys, yhteisöllisyys ja koettu luottamus luovat vankat raamit, joiden eteen on valmis tuhoamaan ainoaa aidosti merkityksellistä asiaa: Elämää.

Paras lääke radikalisoitumista vastaan kaikilla tasoilla on yhteiskunnallisesti merkityksellisen elämän tarjoaminen. Merkityksellisyyden mukana yhteisöllisyys kasvaa ja yhteistä päämäärää kohti kulkeminen kasvattaa keskinäistä luottamusta. Nykyinen yhteiskunta ei laajassa mittakaavassa tarjoa juuri kuin itsekkäille omaan napaan tuijottelijoille mahdollisuuksia toteuttaa itseään arvotettuina yhteiskunnan jäseninä. Nuorille aikuisille näkyvinä vaihtoehtoina nykymenolle löytyy suosittuvuusjärjestyksessä käytännössä joko syrjätyminen, politiikkaan osallistuminen tai ääriliikkeisiin liittyminen. Harmillisesti viimeiseksi mainittu pääsee voimakkaimmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin vaikuttamaan.

2010-luvun politiikka ja sitä myöten yhteiskunnallinen toiminta ei Suomessa noudata juuri lainkaan sellaista perustuslaillista yhdenvertaisuuden ihannetta, jota vielä sodanjälkeinen sukupolvi pääsi mielekkäästi ja merkityksellisesti rakentamaan. Ahdistuneessa asenneilmapiirissä päinvastoin aivan kotikutoisestikin hyökätään niitä vastaan, jotka yhdenvertaisia elämän mahdollisuuksia vapaaehtoisvoimin rakentavat. Osa poliittisista vaikuttajista kaiken huipuksi käytännössä kannustaa vahingoittamaan yhdenvertaisen yhteiskunnan rakentamistyötä.

Jos todella halutaan taistella terrorismia vastaan, tulisi valtioiden tehdä kaikkensa sen eteen, ettei yksikään joudu elämään sellaista painajaista, mikä voitaisiin poliittisin keinoin estää. Koska radikalisoitumista on jo tapahtunut ja tulee myös vielä tapahtumaan, on myös tarjottava jo radikalisoituneelle yksilölle mahdollisuus palata ja tarjota tälle tarvitsemaansa huolenpitoa ja merkityksellistä elämää. Ei tule sortua dehumanisointiin: Radikalisoituneet mielet ovat jo valmiiksi vahingoitettuja, satutettuja ja kärsineitä, ja ovat olleet sitä jo kauan ennen radikalisoitumistaan. Muistutuksen vuoksi, on edelleen se ja sama, oliko tekijä Allahin vai Halla-ahon kuvitellun siunauksen alaisena tekonsa suunnitellut tai tehnyt.

Hyvinvoiva yksilö hyvinvoivassa yhteiskunnassa ei pue räjähteitä päällensä, ei ota aseita mukaan kouluun, ei riko ikkunoita itsenäisyyspäivänä saati heittele molotovin cocktaileja kohti julkisrakennuksia. Suomen hallitus, ja hallitukset ympäri maailman, tekevät suuren virheen, mikäli terrorismin vastaisessa sodassa unohdetaan tekoja tehneiden inhimillisyys ja päätöksiä tehdään demonisoitujen mielikuvien pohjalta. Ei ole mahdollista riistää ihmisyyttä toiselta riistämättä sitä myös itseltään ja, poliittisina tekoina, samalla omalta kansaltaan.

Ihmisyydestä kiinnipitäminen on ainoa toivomme eteenpäin pääsemiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *