Suomen unohdettu etu

Jo tovin meille suomalaisille on perusteltu erilaisia leikkauksia ja veronkorotuksia yhteisen hyvän, Suomen edun, avulla. Koska suomalainen tavan tallaaja on yksi osa Suomea ja siten ainoa todellinen hyvinvoinnin mittari, mennään poliittisissa päätöksissä sen puolesta metsään ja kilometrikaupalla.

Kun terveydenhuoltomenoja on leikattu, niiden kustannukset ovat vaihtelevalla aikajänteellä kasvaneet suuremmiksi. Jos tätä jatketaan, olemme todellakin siinä tilanteessa, ettei edes koko valtion budjetti kykene tarjoamaan perustarpeita jokaiselle kansalaiselle. Kilpailukykymme ollessa edelleen maailman kärkeä, ei sen parantaminen ole todellisuuteen nojaava peruste hyvinvointivaltion heikentämiselle. Päinvastoin, meillä on varaa vaikka heikentää kilpailukykyämme, jotta saamme kansan hyvinvoinnin nousuun – pidemmällä aikavälillä nostaa siten kilpailukykyämme entisestään. Hyvinvoiva kansa on kyvykäs niihin innovaatioihin ja työlliseen panostukseen, joita tälläkin hetkellä ympäri yhteiskunnallista keskustelua peräänkuulutetaan.

On tarpeellista pysähtyä hetkeksi miettimään, minkälaisen ryhmän etua edistävät päätökset, jotka satuttavat suurta osaa kansaa. Mitä suurempaa kärsimystä ryhmän sisällä tulee ”ryhmän edun” vuoksi, sitä suuremmalla mittakaavalla on tehty pieleen menneitä päätöksiä. Ryhmän etu voi toteutua ainoastaan, kun suurempi osa ryhmän yksilöistä tavoittaa etuja ilman mittavia haittoja. Eihän poliittinen ryhmäkään toimi, mikäli se ei aja asettamiaan arvoja ottamalla huomioon jäsentensä edun. Tällainen ryhmä menettäisi kannattajansa, eikä lopulta olisi jäljellä kuin kuori. Kupla, joka puhkeaa, eikä arvotyhjyyttä ympäröi enää mikään.

Leikkausten oikeutus paremmalla tulevaisuudella on vailla perusteita. Meillä on jo mittava määrä dataa kerättynä siitä, kuinka hyvinvointivaltioon olennaisesti kuuluvien osasten karsiminen johtaa ainoastaan joko lisääntyviin leikkauksiin tai lähes eksponentiaalisesti kasvaviin kustannuksiin. Hyvinvointivaltion ylläpito on helppoa – jos sitä vain halutaan pitää yllä. Siitä ei voi ottaa paloja pois ilman suurta vaikutusta koko kansan hyvinvointiin ja sitä myöten tuleviin kustannuksiin. Iso osa kustannuksista kun on kaiken lisäksi aivan jotain muuta kuin rahaa. Menetämme luvattoman paljon ihmishenkiä pahoinvoinnin purkautuessa väkivaltana. Laiminlyömme lapsiamme henkilökohtaisen talouden hyvinvoinnin tähden, saattaen heidän tulevaisuudenkuvansa vähemmän valoisaksi – ja jonkun tulisi heidänkin pahoinvointiaan myöhemmin hoitaa. Ja rahat jos eivät moiseen riitä, saamme lisää huutavia otsikoita silmittömistä ammuskeluista, järjettömistä perhesurmista ja käsittämättömistä itsemurhista.

Miksi välttelemme huomaamasta Suomen kilpailukyvyn ja kansalaisten hyvinvoinnin välistä eturistiriitaa? Vain muutamia esimerkkejä esille nostaen: Työaikoja ja työuria halutaan pidentää, työpaikkoja ulkoistetaan, matalapalkka-aloja toivotaan syntyväksi; terveydenhuoltojärjestelmää romutetaan, lääkkeiden hinta nousee, vanhustenhuoltoa laiminlyödään, kouluterveydenhuollossa säästetään; kouluja suljetaan ja yhtenäistetään, luokkakokoja kasvatetaan, korkeakoulutuksen hinta kasvaa, koulun ja työn vaativuus nousee; tasaveroja korotetaan ja peruspalveluita yksityistetään.

Tällaistakö todella on Suomen etu? Jos useamman suomalaisen hyvinvointi laskee verrattuna hyvinvointinsa nostajiin, emmekö me todella kykene protestoimaan tällaisia toimia vastaan? Olemmeko todella niin alistuvaa kansaa, ettemme väitä vastaan? Jurputamme kyllä toimista kahvipöytien ääressä. Suivaantuneena kirjoittelemme niistä tämänkaltaisia toinen toistaan muistuttavia blogeja. Päätös toisensa jälkeen, yhä uudelleen huudamme ja vaikenemme.

Vastuu yhteiskuntamme tilasta on ulkoistettu niin kauas, ettei sitä kanna kukaan. Äänioikeudellamme olemme ojentaneet oman valtamme ja vastuumme kansanedustajille, jotka ehdolle asettuessaan lupaavat huolehtia vastuunkannosta annetulla vallallaan. He tosin välttelevät vastuuta vetoamalla lakeihin, Euroopan Unioniin, kansainväliseen kilpailukykyyn, ryhmäkuriin, hallituksen yhteinäisyyteen.. Rakennelmiin, joita he pitävät yhtä todellisina, kuin ihmistä. Todellisuus, joka on heille arvokkaampi, kuin kansalaisten hyvinvointi.

Olipa kyse mistä tahansa pienestäkin asiasta, johon politiikalla voidaan vaikuttaa, ei löydy yhtään vastuussa olevaa eikä liiemmin kukaan ilmottaudu kyvykkääksi asioita muuttamaan. Kansallisen hyvinvointimme vastuunkantajat ja muutosvastuu on nykyisellä eduskunnalla ja tarkemmin katseltuna hallituksella. Meidän tavan tallaajien ainoa vastuu on huutaa asioista niin kauan, että muutos tapahtuu. Ja sen tulee todella olla Suomen edun – sinun, minun ja hänen – mukaista. Tietenkin joku ottaa silloin takkiin, mutta sen täytyy ehdottomasti olla se pienempi kansanosa, jolla on varaa jotain menettääkin. Harvalla suomalaisella on varaa menettää yhtään enempää – ja juuri heiltä viedään aina vain suuremmalla kauhalla.

Nykymuotoisen hallituksen toimet uhkaavat perustavanlaatuisella tavalla yhteiskuntarauhaa. Kansa on levoton, vihainen, katkera ja äärimmilleen ahdistettu. Kuinka monta selittämättömän ahdistuksen väkivaltaista purkausta meidän tulee vielä todistaa? Miten pitkään yritämme kantaa päättäjien vastuuta henkilökohtaisessa elämässämme? Milloin päättäjien käsissä on tarpeeksi paljon sivustakärsijöiden kurjia kohtaloita?

Milloin tämä kupla puhkeaa?

Lähteitä
http://yle.fi/uutiset/lasten_hata_lisaantynyt_saastojen_myota/6280046
http://www.hs.fi/politiikka/a1305632270748

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *